YLEISTÄ


Anatolianpaimenkoira on tuhansia vuosia vanha rotu, jota edelleen käytetään alkuperämaassaan Turkissa laajalla alueella suojelemaan paimenen apuna lampaita ja muuta karjaa lähinnä susilta. Se on muotoutunut suurikokoiseksi, vahvaksi ja itsenäiseksi vartiokoiraksi ja se on tottunut pitkiin vaelluksiin lammaslaumojen mukana kesän helteessä ja runsaslumisen talven kovassa pakkasessa. Turkkilaiset työkoirat suojataan susien aiheuttamilta vammoilta piikkikaulapannoilla ja typistämällä korvat pois. Anatolianpaimenkoira työskentelee itsenäisesti ja sillä on luonnollinen vaisto suojella laumaansa ja perhettänsä vierailta sekä petoeläimiltä. Länsimaissa rotu on tullut tunnetuksi 60-luvun puolenvälin paikkeilla, Amerikassa on pari tuhatta koiraa, joista suurta osaa käytetään työkoirina. Englannissa on muutamia satoja koiria, samoin muualla Euroopassa. Suomeen ensimmäiset koirat tulivat vuonna 1984, ensimmäinen pentue syntyi vuonna 1988 ja siitä lähtien kannan koko on ollut noin kymmenen koiraa.

 

Refah Nadir (2 years) FIN CH W-98-99
(photo: S. Jääskeläinen)


Anatolianpaimenkoiran oikeasta nimestä ja hyväksyttävistä väreistä kiistellään maailmanlaajuisesti yhä edelleen. Suomessa noudatetaan FCI:n vahvistamaa rotumääritelmää, minkä mukaan nämä koirat hyväksytään kaikissa väreissään ja myös pitkähköturkkisena, anatolianpaimenkoira nimisenä rotuna eli juuri sellaisina kuin ne kotimaassaan työkoirina toimivat. Näiden koirien luonnonmukainen jalostuminen on perustunut työkykyyn kattaen luonteen, terveyden sekä koon. Muilla kuin työkykyyn vaikuttavilla ulkomuotoseikoilla ei ole ollut suurtakaan merkitystä eivätkä nämä koirat ole juurikaan muuttuneet vuosituhansien aikana. Ne polveutuvat muinaisista molossikoirista kuten myös mastiffit, mutta siihen yhtäläisyydet mastiffien kanssa jäävätkin. Anatolialainen on voimakas- vaan ei raskasrakenteinen, kokoonsa nähden erittäin sulavasti liikkuva koira. Rotumääritelmän mukaan narttujen koko on 71-79 cm/40-55 kg ja urosten 74-81 cm/50-65 kg. Anatolialaisen ulkomuodossa on tunnusomaista tapa kantaa häntää selän päällä koiran ollessa tarkkaavainen. Mustamaskinen fawn on yleisin väritys. Resessiivisesti periytyviä usein esiintyviä muita värejä ovat kolmivärinen, valkoinen ja punainen, harvinaisempina myös brindle, harmaa ja musta. Alueittain saattaa vallita tietty väri, sillä paimenen suuresti arvostamaa vaikkapa valkoista urosta saatetaan käyttää paljonkin.

Turkissa koiria kutsutaan nimellä Coban Köpegi = paimenen koira, sillä nämä koirat eivät paimenna vaan kulkevat lauman edellä ja ympärillä vartioiden sitä. Muita nimityksiä ovat esimerkiksi Kangal, Karabas (musta pää), Akbas (valkoinen pää), Kars j.n.e., mutta ne ovat vain värityksen, karvanpituuden tai alueen mukaan kutsumanimiä eivätkä erillisiä rotuja. Hyväksymällä jalostukseen oikean tyyppiset työkykyiset koirat väreistä välittämättä varmistuu geenipohjan riittävä laajuus.


Anatolianpaimenkoirat ovat erinomaisia perhekoiria, edellyttäen että
olosuhteet - kuten kotikasvatus, asuinympäristö, jne - ovat kohdallaan. Ne
ovat myös luonnostaan erittäin kovia vartiokoiria. Anatolialainen pitää
kovaa meteliä ja siten saattaa pelottaa ohikulkijoita. Me asumme maatilalla
rauhallisen yksityistien varrella, ohi kulkee maksimissaan muutama auto
viikossa ja samanverran hevosia ja muita kulkijoita. Konsertti on melkoinen,
koiriemme aitaus on kuitenkin niin tukeva, että mitään vaaraa niistä ei
ohikulkijoille ole, eikä saa olla. Anatolialainen voi olla enemmänkin kuin
vain hurjannäköinen, jos ei kasvatus ja elinympäristö ole sellainen, että
siinä on kaikilla turvallinen olla. Onneksi meillä Suomessa ihmiset osaavat
melko hyvin kartoittaa mikä rotu heille sopii, ja minkä rodun
yhteiskuntakelpoiseksi kasvattamiseen/kouluttamiseen heidän rahkeensa
riittävät. Helppo ja kaikille sopiva rotu anatolianpaimenkoira ei missään
nimessä ole.

Vieraisiin koiriin ne suhtautuvat aikuistuttuaan usein melko negatiivisesti,
kaikki mikä ei kuulu omaan laumaan on laumanvartijan katsannon mukaan
potentiaalinen uhka. Eli, omalle reviirille tunkeutuva vieras koira yleensä
karkoitetaan melko reippain ottein. Yleisillä paikoilla muihin koiriin
suhtautumiseen on totuttamisella suuri merkitys. Jos kasvuaikana ei
anatolialaiselle järjestetä paljon mahdollisuuksia kanssakäymiseen muiden
koirien kanssa, siitä voi tulla agressiivinen  vieraita koiria kohtaan.
Pentuaikana tapahtuva sosiaalistaminen on erittäin tärkeää! Siltikään
anatolialaiset eivät aikuistuttuaan tule vieraiden koirien kanssa toimeen
kovinkaan hyvin, varsinkin samaa sukupuolta olevat ovat huono yhdistelmä.
Esimerkiksi koirapuistokoiraksi eli kaikkien kaveriksi anatolialaisesta ei
juuri ole.

Omassa perheessä/laumassa riippuu paljon esim. koirien iästä ja
yksilöllisestä 'statuksesta' eli esim. kuinka kova pyrkimys kullakin
yksilöllä on kalifiksi kalifin paikalle, pääsääntöisesti anatolialaisella on
kuitenkin suuri pyrkimys ykköskoiraksi. Usein saman ikäiset ja samaa
sukupuolta olevat eivät sovi asumaan jatkuvasti yhdessä.

Turkissa anatolialaisia käytetään työkoirina aika karuissa oloissa, eivätkä
ne ole kuin vasta 60-luvun loppupuolelta olleet tunnettuja länsimaissa. Eli
nykypäivän anatolialaiset länsimaissa eivät ole muuttuneet mihinkään, vaan
ovat samanlaisia kuin yhä edelleen Turkissa työkoirina löytyy. Niitä
käytetään nimenomaan laumanvartijana eivätkä ne paimenna ollenkaan,
pelkästään suojelevat laumaansa kaikelta uhalta. Ja se tietenkin tuo
rajoituksia asuinympäristölle. Muualla sivustollani kirjoitan:

"Se ei ole sopiva koira ahtaisiin taajamiin, vaan vaatii ympärilleen tilaa
ja mahdollisuutta toteuttaa alkukantaisia työkoiran taipumuksiaan.
Dominoivan ja itsenäisen luonteensa takia ne eivät joka perheen koiriksi
sovi."

Eli, minusta ne eivät kerros-, rivi- tai edes ahtaalle omakotitaloalueelle
sovellu. Ehkä ne saa siihen jotenkin sopeutumaan, jos pennusta asti siinä
kasvavat -  mutta henkilökohtainen mielipiteeni on, että näitä alkuperäiseen
työhönsä kykeneviä alkukantaisia laumanvartijarotuja on enää niin vähän
jäljellä, että niiden soisin saavan viettää niille luonnostaan soveltuvaa
elämää. Eli, että kaikista roduista ei yritettäisikään tehdä joka paikkaan,
ja joka perheelle, sopivaa 'sohva'koiraa. Hmmm, huono sanavalinta -
meidänkin koiramme saavat vapaasti maata sohvilla. :)  No, pointtini on
kuitenkin, että vaikka kaikkien anatolialaisomistajien ei tietenkään
tarvitse, eikä ole mahdollista, kasvattaa karjaa - niin olisi
kuitenkin hyvä asua omakotitalossa ympäristössä (ei tiiviissä taajamassa),
missä on mahdollista järjestää anatolialaiselle riittävästi tilaa toteuttaa
vartioimisviettiään sen aiheuttamatta haittaa tai vaaraa naapurustolle,
sillä vartioimiseen kuuluu olennaisena osana esim. haukkuminen.
Anatolialainen vahtii omaksi kokemaansa aluetta mielellään, ja tosissaan.

Turkissa ne vartioivat laumojaan laajoilla alueilla, ei aitauksissa.
Suomalaiset piha- tai maatilakoot ovat 'postimerkkejä' alkuperäisiin oloihin
verrattuna - eli anatolialainen pyrkii laajentamaan reviiriään
mahdollisimman suureksi. Osittain tästä johtuen se myös 'vaeltelee', eli
karkailee mielellään, ei kuitenkaan kilometrien päähän vaan pysyttelee
laumansa tuntumassa. Me asumme maatilalla ja kasvatamme harrastuksena
hanhia, kääpiövuohia, jne - koiramme ovat ulkona tukevassa aitauksessaan
silloin, kun emme ole kotona. Ja saavat vahtia ja haukkua vapaasti. Muun
ajan ne asuvat kanssamme sisällä perhekoirina – saavat maata sohvilla ja käyttäytyä muutenkin kuin täysivaltaiset perheenjäsenet.

Anatolialainen ei ominaisuuksiensa puolesta ole pk-koira, eikä sillä ole
sinne puolelle oikeuksiakaan. TOKOa olen harrastanut, joidenkin kanssa jopa
kilpaillut alokasluokan läpi - sen pidemmälle ei into riittänyt.  Omaksi iloksemme olemme
käyneet pari kertaa verijälkikursseilla, se sopii niille kuin 'tikku
silmään', ovat jopa parempia kuin meidän PBGV. Sinnekään ei tosin ole
kilpailuoikeuksia. Omat koiramme ovat lähinnä perhevahteja, siinä sivussa
pitävät huolta etteivät ketut ja muut pienpedot vainoa hanhiamme, vuohiamme,
kanojamme, jne.